Viime kerrasta onkin jo aikaa, ja nyt kohta kahden viikon ajan olen onnellisesti tai ei Suomen kamaralla totutellut vanhaan elämääni. Nyt on se tunne, kun haluaa mennä ulos huutamaan VITTUPERKELE ja kadota maan rakoon. Se mitä oli on ollutta ja mennyttä, ja nyt on tyydyttävä siihen mitä saa.
Mä tarvitsen jtn uutta mun elämään, mutta kun en tiedä mitä se uusi on. Se uusi voi olla uudet kengät tai kenties uudet farkut, mut ehkä kuitenkin lähden kesän lopussa Espanjaan tai vaikkapa Norjaan, etsimään elämää tai itseäni ?
En ymmärrä kun muut ovat menneet elämässään eteenpäin, mutta mulle se kaikki täällä on vaan jämähtänyt paikalleen, eikä siitä pääse eteen- tai taaksepäin. Takaisin tullessa tuntui, että täällä oli kaikki mitä oli kaivannut ja eniten niistä kaipasin kavereita, mutta missä ne kaverit ovat nyt kun niitä tarvitaan? Elämä on todellakin kuljettanut polkuja ristiin ja rastiin ja mun polku on siinä sotkussa jäänyt muiden polkujen alle. Eniten ärsyttää se, että osa näistä kavereista joita olen niin kaivannut yrittää polkea mua oman tahtonsa alle, tai sitten on niitä joille on ihan sama, nimimerkillä muistatko vielä minut- sulla oli tärkeä paikka mun elämässä joskus, mutta se paikka pienenee koko ajan käytöksesi takia.
Hyvä ystävä kävelee silloin sisään, kun muu maailma kävelee ulosEhkä minussa on se vika, ja varmasti on. Ahdistaa ajatella, että olen kaksi vuotta sidottuna tänne, nyt kun olisi se aika lentää, vaihtaa maisemaa, hypätä siihen junaan jonka määränpäätä ei tiedä. Mutta todellisuus on se, että herään joka aamu miettien, mitä tapahtui? Mulla on työ, autokoulu alkaa ensi kuussa, lukio jatkuu muutamien viikkojen päästä ja kaikki se ahdistaa, se kaikki vaan sitoo mut tiukasti kylään josta haluan POIS. Minut virallisesti sidottu arkeen, joka toistaa itseään, kylään jossa jokainen naama on tuttu monien vuosien myötä!
Mulla on ikävä monia asioita, mutta mä en anna itseni ikävöidä niitä! Suomen kieli kuulostaa aivan paskalta, ja mä kaipaan sitä, että saan puhua englantia ! Mua ahdistaa se, että jokaisen ihmisen naama on tuttu ja mä oon vaan jo kahdessa viikossa löytänyt takaisin siihen vanhaan pisteeseen mistä lähdinkin, eikä mussa oo mitää uutta tai kiinnostavaa kenellekkään. Mua ärsyttää, että musta on tullut se sama ihminen joka en koskaan enää halunnut olla ! Mä kaipaan mun blondia tukkaa, jonka värjäsin vain sen takia että mun paska host sisko sanoi että mun on värjättävä se takain bruneteks.
Mä haluan löytää sen ihmisen, joka oli täynnä unelmia ja haaveita. Täynnä elämää, iloa ja naurua. Joka jaksoi yllättää niin muut ihmiset kuin itsensäkkin joka päivä. Nyt musta tuntuu, että mun elämä vetää hiljais eloa ja en jaksa potkia sitä perseelle herättääkseni sen uuteen nousuun.
xoxo Taru
P.S. Aion jatkaa kirjoittamista en ehkä lukioden vaan itseni takia. Ja ensi kerralla vähän kuvia kotiin paluusta.
